Siirry suoraan sisältöön

Pumpuliprinssin herätys

    Aika vyöryy eteenpäin.

    Esikoisteokseni julkaisusta on tullut kuluneeksi kolme kuukautta. Haluaisin voida sanoa, että Sisäpiirivitsi (2022) potkaisi oven auki tai muutoin avasi itselleni ovia. Ovet kuitenkin ovat Suomessa perkeleen vahvaa tekoa. Yritin öljytä saranoita, mutta olisi pitänyt opetella tiirikoimaan.

    En kuitenkaan ole surumielinen esimerkiksi myyntilukujen suhteen. Kirja on sekä ensimmäiseni että omakustanteinen. Odotuksia ei siis missään vaiheessa kannattanut edes olla, ja tiedätte kyllä, mitä pessimisteistä sanotaan. Kyseessä on silti ollut taloudellinen tappio, nykykielessä investointi.

    Mielestäni läpinäkyvyys sen suhteen on kultaa. Luvuista ja numeroista on kenties poikkeuksetta hyvä kertoa avoimesti. Ehkä se vielä joskus auttaa krapulaista opiskelijaa opinnäytetyönsä parissa tai tulevaa omakustannekirjailijaa paremmin suunnittelemaan omaa, ensimmäistä teostaan.

    Runokokoelmani ensipainos oli 106 hiilineutraalia kappaletta. Näistä kuusi lähti Kansalliskirjaston vapaakappaletoimistolle. Viisi kirjaa lahjoitin, muun muassa yhden synnyinseutuni Jokioisten kunnankirjastolle. Myynyt olen 20 kappaletta, joista puolet verkkokaupassani.

    Olen myös lähettänyt kolme kappaletta arvostelukopioiksi. Tähän liittyen haluaisinkin postittaa niin risuja kuin myös ruusuja, sillä olen saanut olla sekä kiitollinen että kirota. Hetken sain olla viaton pumpuliprinssi ja kuvitella saavani kirja-arvioita alan julkaisuista tai sitten alueellisista lehdistä.

    Kokemukseni on ollut, että perinteisempää mediaa ei kiinnosta lentävää vittuakaan arvioida omakustannerunokirjaa. Arvostelupyyntöihini ei pääosin edes vastata. Toki olen myös saanut lukea jopa kahden sanan vastauksen, ”Kiitos tiedosta”, ja sitten nauranut ääneen sen sarkasmin katkulle.

    Toivottavasti olen kirjani kanssa vain surullinen poikkeus. Sadepilvien väistyessä trollinaamainen aurinko kuitenkin tuli esiin virnistääkseen minulle irstaan ironisesti. Itselläni on viha-vihasuhde sosiaaliseen mediaan, ja tietenkin sieltä sitten on löytynyt henkireikä rukoilemilleni kirja-arvioille.

    Haluan sydämellisesti kiittää ns. Kirjagramia eli Instagramissa majailevaa kirjayhteisöä. En olisi uskonut mistään Meta Platformsin omistamasta löytyvän mitään narsismia kummallisempaa. On ollut ilo ja kunnia olla väärässä. Kiitän siitä. Muuten olen sitä mieltä, että Facebook on tuhottava.

    Lähetän mieluusti e-kirjan arvostelukopioksi, jos joku ystävällinen tai vihamielinen sielu haluaa kirjani julkisesti arvioida. Matka siis jatkuu, vaikka jalkojen alla on elämän kokoinen pettymysten suo. Saatan olla hullu. Lienen ainakin tyhmä. Luulen niin, koska enimmäkseen olen kiitollinen.